23. marraskuuta 2017

Vaeltamassa Vajosuolla

Johtajien Ruskavaellus Kurjenrahkan kansallispuistossa 23.-24.9.2017


Ajatus ruskavaelluksesta lähti jo viimetalvisella johtajien kämppäretkellä. Mietittiin, että olisi mukava taas päästä vaeltamaan ihan vain johtajien kesken. Aluksi vaellusta suunniteltiin Lappiin, koska pohjoisessa asustellessani olin jo pitkään halunnut haastaa itseäni viikon vaelluksella erämaassa. Lopulta niin rankka reissu ei ottanut tuulta alleen, vaan päädyimme ihailemaan vastaavia suomaisemia Tampereen lähialueilta. Sopiva reitti löytyi Kurjenrahkan kansallispuistosta Varsinais-Suomesta, missä Vajosuon Vaellus yhdistettynä Savojärven kierrokseen muodostivat mukavan vajaan 30km lenkin. Reitti kulkee Kurjenrahkan ja Vajosuon keidassoiden ympäri.

Ida ja Laura lähtivät matkaan aikaisin lauantaiaamuna, koska ajomatkaa Kurjenrahkan kansallispuistoon on Tampereelta noin 150 km. Karkkien ja Google Mapsin avustuksella tytöt pääsivät Pöytyälle ja nappasivat minut mukaan bussipysäkiltä. Viimeiset kilometrit taitettiin soratiellä Pukkipalon parkkikselle, josta olimme suunnitelleet aloittavamme haikkimme. Tarvikkeiden ja veden tasajaon suoritettuamme lähdimme talsimaan kohti Savojärveä.

Savojärvelle päästyämme aamun usva ja koleus olivat jo haihtuneet ja ihailimme järven aurinkoisia rantoja - melkein teki mieli mennä uimaan! Savojärven kierroksella riitti ihmisiä, ja olihan siellä muutamia partiolaisiakin sekä kokonainen motoristiyhdistys päiväretkellään. Pian oli jo nälkä, ja nautimme nameja papu-kasvistortilloja järven rannalla ohikulkijoiden ihmetellessä. Pikakahvi ja Fazerin suklaalakut eivät ole ikinä maistuneet niin hyviltä!

Tauolla matkan varrella.

Pian saavuimme Kurjenrahkan luontokeskukselle, jossa opimme uutta näillä soilla suurissa parvissa elelevistä kurjista. Niitä odotimme viikonlopun aikana näkevämme - vaellus oli vielä ajoitettu kurkien syysmuuton aikoihin - mutta pettymykseksemme ei kurjista näkynyt eikä kuulunut vilaustakaan. Seuraava nähtävyys matkan varrella oli Kuhankuono, seitsemän varsinaissuomalaisen kunnan (Aura, Masku, Mynämäki, Nousiainen, Pöytyä, Rusko ja Turku) yhteinen rajakivi, jolla tietysti poseerattiin.

Luontokeskukselta löytyi reissun ainoaksi jäänyt kurki.
Siinä se Kuhankuono nyt on.

Kuhankuonolta etelään käännyttyämme ihmiset kaikkosivat ja tuntui, että vaellus todella vasta pääsi käyntiin. Hetken kuluttua ohitimme kyltin, jossa varoitettiin huonokuntoisista pitkospuista. Päätimme silti jatkaa matkaa suunnitelman mukaan. Olivathan ne pitkospuut huonossa kunnossa sitten kaikilla tulevilla suo-osuuksilla, mutta vaelluskengillä pääsimme onneksi taiteilemaan soiden yli kuivin jaloin. Matkalla saimme ihailla silmänkantamattomiin jatkuvia suoaukeita, nousimme luontotorniin, keräilimme sieniä ja evästelimme. Törmäsimme iltapäivän aikana myös autolastilliseen bilehenkisiä vaihto-opiskelijoita, jotka eivät uskoneet antamiamme reittiohjeita.

Illan hämärtyessä pääsimme viimein yöpymispaikallemme Vajosuon etelälaidalle. Paikka oli jaettu kahteen osaan: laavuun ja nuotiopaikkaan suon laidalla sekä katokseen ja nuotiopaikkaan ylempänä rinteessä. Valitsimme laavun, vaikka huussi ja polttopuut olivatkin toisella paikalla, ja pystytimme telttamme sen lähistölle. Iltaruuaksi Laura kokkasi bravuuriaan linssikeittoa, ja jälkkäriksi oli suklaabanaaneja Idan toiveesta. Jossain vaiheessa pimeydestä paikalle ilmestyi eräs vaihtaripoikaporukka ja myöhemmin myös kohtaamamme bileporukka, jotka molemmat vetäytyivät toiselle paikalle juhlimaan. Ihan hyvä, meillä alkoikin jo väsy painaa.

Kurjenrahkan laitamilla.

Aamulla heräsimme keskelle usvaista suota ja hiippailimme huussiin taivasalla nukkuvan vaihtarijengin ohi (voi apua, oli niin koleakin!). Hitaan lähdön jälkeen ehdimme vielä läheiselle luontotornille ihailemaan viimeisiä usvan rippeitä. Aamusta ylitimme viimeiset suokaistaleet, joiden jäätyä taakse reitti Vajosuon länsipuolella kulki pettymykseksemme pääasiassa talousmetsissä, pellonlaidassa tai teillä. Lähestyessämme Pukkipaloa kaunis kallioinen mäntymetsä alkoi kuitenkin yleistyä. Takaniitunvuorella kokkailimme päiväretkeilijöiden keskellä lounaaksi soija-nuudeliwokkia. Aivan vaelluksen loppumetreillä pääsimme myös huiputtamaan Nousiaisten korkeimman kohdan Huhtaniitunmäen (101 m). Loppusuoralla törmäsimme vielä mieheen, joka ihmetteli, miksi ollaan Tampereelta tultu näin kauas asti fiilailemaan soita, kun Tampereen pohjoispuolelta (?) löytyy vielä suurempia ja koskemattomampia soita. Vai niin, no nehän pitää sitten käydä tsekkaamassa toiste.

Olipa huikean hauska reissu taas pitkästä aikaa. Kiitos haikkiseuralle, joka myös ihanasti auttoi järjestelyissä. Ensi vuonna sitten päästään vaeltelemaan sinne Lapinkin maisemiin!

Takaisin Pukkipalossa.

 - Heidi